Auguste Rodin

www.alysivut.fi


Antroposofinen lääketiede:
vaikuttavuus, käyttö, kustannukset, turvallisuus

lue lisää


Tietoja antroposofisesta lääketieteestä

Download pdf


Facts and Figures Anthroposophic Medicine

Download pdf


Antroposofinen lääketiede EU:ssa

CAMbrella: www.cambrella.eu

CAMDOC/EUROCAM
www.camdoc.eu


Sivukartta

Tutkimusmetodi antroposofisessa lääketieteessä

Ei-konventionaalisten hoitosuuntien kuten antroposofisen lääketieteen, jolla on yli 70 vuoden perinne ja homeopatian, jolla on taas 200 vuoden perinne, ominaispiirre on se, että niitä käyttävät pääasiassa perusterveydenhuollossa työskentelevät yleislääkärit. Päivittäinen vastaanotto työ ja lisääntyvät tyytyväiset potilaat antavat heille varmuuden siitä, että heidän käyttämänsä hoitomuoto mitä suurimmalla todennäköisyydellä on tehokas ja ilman sivuvaikutuksia. Tehoton ja vaarallinen hoitomuoto tukahduttaa itse itsensä vuosien saatossa potilaiden jäädessä pois hoidosta. Sen lisäksi näitä hoitomuotoja käyttävien lääkäreiden ajalliset ja taloudelliset mahdollisuudet tehdä tutkimuksia ovat minimaaliset verrattuna koululääketieteeseen.

Vaatimus tutkimuksista antroposofisen lääketieteen ja homeopatian alueilla tuli ajankohtaiseksi sen jälkeen, kun nämä hoitomuodot integroitiin EU-lainsäädäntöön (direktiivi 92/73/EWG). Ilmeni kuitenkin vaikeus, että koululääketieteessä käytössä olevat menetelmät selvittää lääketieteellisen menetelmän vaikuttavuus eivät olleetkaan ilman muuta käyttökelpoisia sellaisessa erittäin yksilöllisessä hoitomuodossa kuten antroposofisessa lääketieteessä. Tämän vuoksi antroposofisen lääketieteen alueella tähän mennessä tehty tutkimus rajoittuu pääasiassa tapausselostuksiin ja historiallisiin tutkimuksiin.

Satunnaistettu ja mahdollisuuksien mukaan vielä sokkoutettu ja plasebo-kontrolloitu tutkimus antaa matemaattiselle todennäköisyyden pohjalle rakentuvalle näyttöönperustuvalle lääketieteelle ("evidence-based medicine") parhaan osoituksen vaikuttavuudesta (20). Vaikkakin sellaisia tutkimuksia on tehty myös täydentävän lääketieteen parissa esim homeopatiassa (21-23), ei ole perusteltua vaatia yksipuolisesti satunnaistettuja sokkoutettuja ja plasebo-kontrolloituja tutkimuksia johtuen monista tähän tutkimusmuotoon liittyvistä ongelmista. Tätä käsitellään jatkossa enemmän (19).

On huomattava, että myös koululääketieteen kohdalla on satunnaistettujen tutkimusten lisäksi otettava huomioon koko käytettävissä olevien hoitomuotojen valikoima, kun arvioidaan näyttöä vaikuttavuudesta.

Terveydenhuollon ja sairausvakuutuksen on välttämätöntä ottaa huomioon ei-kokeelliset arviomenetelmät, koska vain 2-3% potilaista hoidetaan kliinisten tutkimusten puitteissa (17) ja vain 10-20% koululääketieteen menetelmistä on "tieteellisesti tutkittu"(18). Lisäksi tutkimukseen osallistujat eivät aina vastaa kohderyhmää eivätkä kokeelliset tilanteet käytännön tilanteita, joiden selvittämiseksi tutkimus suoritetaan. Matemaattinen todennäköisyys korvaa tämän epätarkkuuden ja loppujen lopuksi lääkärin arvio päättää tutkimuksen tuloksista - lääkärin arvio, vaikka se haluttiinkin sulkea pois satunnaistetulla sokkoutetulla tutkimusmallilla.

Tämän vuoksi on tutkimukseen liitettävä kliinikon kokemukselle, tapausselostuksille ja yksilölliselle lääkärin arviolle suurempi merkitys kuin mihin ns. näyttöön perustuva lääketiede pyrkii (19).

Konventionaalinen metodologia 

Koululääketieteen ymmärryksen mukaan lääkkeiden vaikutus osoitetaan nk. "randomisoiduilla" hoitotutkimuksilla. Näissä päätetään satunnaistamalla eli "randomisoimalla", mitkä potilaat saavat kokeiltavaa hoitoa ja mitkä vertailuhoitoa. Osaksi nämä tutkimukset tehdään myös kaksoissokkotutkimuksina, joissa ei potilas eikä lääkäri tiedä, annetaanko yksittäiselle potilaalle kokeiltava hoito, ns. "verum" vai kontrollihoito. Ainoastaan tällä metodilla, niin on vallitseva mielipide, voidaan todistaa tutkittavan hoidon kausaalinen eli syy-yhteys hoidon onnistumiseen.

Perimmäiset syyt tähän vakaumukseen löytyvät tietoteorian historiasta, missä kausaliteetin paradigmat on askeleittain muotoiltu ja vakiinnutettu: Francis Bacon edusti 1600-luvulla kokeen paradigmaa: Kaikki luonnontieteellinen tieto ja erityisesti tieto kausaalisista yhteyksistä täytyy saada kokeellisesti (2). 1700-luvulla vakiinnutti sitten David Hume toistetun havainnon paradigman, nimittäin että syy-yhteyksiä ei voi koskaan käsittää yksittäisten, vaan monta kertaa toistettujen havaintojen perusteella: Vain kun A:ta seuraa aina B, niin voimme nimittää A:ta syyksi ja B:tä seuraukseksi (3). 1800-luvulla John Stewart Mill muotoili vertailuryhmän paradigman: Syy-seuraus-yhteys voidaan asettaa varmasti ainoastaan silloin, kun kaksi verrattavaa objektia (tai ryhmää objekteja) hoidetaan eri tavalla, niin että objektien muuttuessa eri tavalla voidaan kyseinen hoito katsoa syyksi ja erilainen muutos vaikutukseksi (4). Jo tämän vuosisadan alussa olivat siis nykyisen lääkeainetutkimuksen ennakkoaskeleet - että tarvitaan kokeellisia tutkimuksia (Baconin paradigma) ryhmällä potilaita (Humen paradigma) vertailuryhmän kanssa (Millin paradigma) - asetetuttu. Siitä eteenpäin 1900-luvulla, vuonna 1935, lisäsi Ronald Fischer viimeisen ratkaisevan askeleen - randomisoinnin paradigman: että ryhmien vertailtavuus täytyy asettaa sattumanvaraisesti, randomisoimalla (5). 

Seuraavina vuosikymmeninä seurasi käytännön toteutus: 1946 Austin Bradford Hill teki ensimmäisen tämänlaatuisen kliinisen tutkimuksen. 50-luvulla tuli lisäksi vaatimus, että lääkärit ja potilaat pitää "sokkouttaa". 60-luvulla nämä tutkimukset tulivat lääkeaineeksi hyväksymisen standardiksi Yhdysvalloissa, 70-luvulla myös Keski-Euroopassa. 80-luvulla tehtiin ensimmäiset yhteenvedot näistä tutkimuksista, nk. "meta-analyysit", ja 90-luvulla - nykyään tehdään vuosittain noin 9000 randomisoitua hoitotutkimusta. Tutkimustulokset ja niiden yhteenvedot kootaan elektronisesti ja ne ovat tietokoneen kautta yksittäisen tutkijan ja lääkärin saatavilla. Niin ollaan nykyään "näyttöön perustuvan lääketieteen kynnyksellä (6).

Konventionaalisen metodologian ongelmat

On iso joukko käytännöllisiä syitä, miksi usein ei voida tehdä randomisoituja tai kaksoissokkotutkimuksia. Sokkotutkimus ei teknisistä syistä ole mahdollinen kirurgiassa, psykoterapiassa, fysioterapiassa (hieronta, kääreet, hauteet, kylvyt jne.), liike- ja luovissa terapioissa (lääkintävoimistelu, hoitoeurytmia, musiikkiterapia ym.), mutta myös monien lääkeaineiden kohdalla, esim. eteeriset öljyt, teet, ihonalaiset misteli-injektiot, lääkemaa ja monet muut. Myöskään randomisaatio ei usein ole mahdollista. Rajoittavia tekijöitä ovat lääkäreiden varauksellisuus sellaisia tutkimuksia kohtaan, potilaiden vähäinen komplianssi, vähäiset potilasmäärät, puuttuva infrastruktuuri ja vielä moni muu (7).

Sokkouttaminen itse voi tuottaa vääriä negatiivisia tuloksia, ts. vaikuttavat lääkkeet voidaan kaksoissokkotutkimuksissa todeta väärin perustein tehottomiksi (8).

Randomisoidut tutkimukset joutuvat helposti ristiriitaan suhteessa lääkärin yksilöetiikkaan, mikä määriteltiin kliinisen tutkimuksen eettiseksi ohjesäännöksi maailman lääkärijärjestön julistuksessa: "Koehenkilön edusta huolehtiminen täytyy aina olla etusijalla suhteessa tieteen ja yhteiskunnan etuihin" (9).

Täytyy ottaa huomioon, että lääkeainetutkimuksessa lähtöasetelma täytyy olla avoin, mikäli tutkimuksessa on prospektiivinen kontrolliryhmä. Se tarkoittaa, että ennen tutkimuksen alkua ei saa olla riittävää perustetta sille oletukselle, että hoito toisessa tutkimusryhmässä olisi menestyksellisempää kuin toisessa. Muuten tutkimuksessa toimittaisiin tietoisesti yhden potilasryhmän etua vastaan, mikä olisi epäeettistä.

Paneutumalla uudestaan plasebokirjallisuuteen on voitu osoittaa, että argumentti kaikkialla läsnäolevasta plasebovaikutuksesta on pitämätön (10). Tämänastinen placebotutkimus ja placeboargumentaatio on laadultaan huonoa, mistä ovat ilmauksena väärät sitaatit, metodologinen huolimattomuus ja herkkäuskoisuus esitettyjä johtopäätöksiä kohtaan. Monet julkaistut väitteet plasebovaikutuksen yleisyydestä ja mittasuhteista ovat liioiteltuja. Tarkastelemalla yksitäisesti Beecherin kuuluisan meta-analyysin pohjalla olevat alkuperäiset tutkimusraportit osoitettiin, että on monia tekijöitä, joiden vaikutusta voidaan luulla plasebovaikutukseksi. Pystyttiin osoittamaan, että missään näistä tutkimuksista ei plasebovaikutusta osoitettu todeksi (10).

Tältä perustalta voidaan nykyään täysin epäillä, että onko edes yhtä ainoaa uskottavaa todistetta aidon terapeuttisen plasebovaikutuksen olemassaolosta. Mikä tähän asti on kuvattu plasebolääkkeen "aitona terapeuttisena vaikutuksena" , on yleisesti sekoitettu moniin muihin tekijöihin.

Metodologinen lähtökohta antroposofisessa lääketieteessä

Antroposofisessa lääketieteessä on toisenlainen orientaatio tarpeellinen. Vaikkakin myös siinä on monia kysymyksenasetteluja, joita voitaisiin käsitellä tilastollisesti, täytyy kuitenkin ennen kaikkea kehittää täysin toisentyyppisiä kliinisiä tutkimuksia ja julkaisutapoja. Tutkimusten suorittaminen ja julkaiseminen antroposofisessa lääketieteessä voisi ( ja pitäisi ) olla antroposofisen tieteensuunnan subjektia integroivan luonteen mukainen. Tosin myös täällä on vaikuttavuuden arviointi kaikkea muuta kuin sivuseikka; asiaankuuluvissa julkaisuissa on tarpeellista esittää, kuinka menestyksellistä käytetty hoito oli. Tällöin olisi useimmissa tapauksissa kyse ei-tilastollisesta vaikutuksen arvioinnista yksittäistapauksessa eli tapausselostuksista, joissa arviointikriteereinä voitaisiin käyttää esimerkiksi seuraavassa kuvattuja kriteerejä.

Ensimmäiset alut kausaliteetin toteamisen uuteen metodologiaan löytyvät hahmopsykologiasta Karl Dunckerin vuonna 1935 julkaisemasta kirjasta "Produktiivisen ajattelun psykologiasta" (11).

Dunckerin lähtöajatus oli, että kausaalinen yhteys voidaan usein tuntea siitä, että syyn rakenne löytyy myös vaikutuksen rakenteessa. Mainitaksemme räikeän esimerkin: Kun auto jättää pellolla jälkeensä renkaiden jäljet, silloin nähdään vaikutuksen hahmossa (renkaanjäljet) välittömästi syyn hahmo (autonrenkaiden liike). Kausaliteetin päättelemiseksi tässä tapauksessa ei tarvitse ensin verrata autolla ajettua ja koskematonta peltoa niiden välisen eron, renkaiden jälkien, toteamiseksi. Ei tarvita siis mitään vertailua eikä myöskään tarvitse havainnoida monia peltoja ja erityisesti ei tarvita mitään randomisointia.

Syy-yhteyden toteaminen yksittäistapauksessa on mahdollista myös lääkärin hoidossa ja hoidon tehon arvioinnissa (12). Siinä tärkein elementti on hoidon ja hoidon tuloksen ajallinen vastaavuus, kun nimittäin sairauden kulussa on selvä paraneminen hoitoa (välittömästi) seuraavana aikana. Ajallinen vastaavuus voi kuitenkin tulla monien virhearvioiden ja erehdysten lähteeksi, jos arvioinnissa jättäydytään pelkästään sen varaan. Lyhyesti sanottuna vaikeus on seuraavassa: Post hoc´sta ei saa mennä propter hoc´iin, yksinkertaisesta ajallisesta yhteydestä ei saa päätellä syy-yhteyttä.

Kuitenkin ajallinen vastaavuus voi olla tärkeä elementti hoidon arvioinnissa siinä määrin kuin se erittäin yksinkertaisesti ja alkeellisesti kuvaa asioiden suhdetta: Tässä muodostuu kuvantamissuhde hoidon (tai hoidon alun) ajankohdasta parantumisen (tai parantumisen alun) ajankohtaan tai sitä välittömästi seuraavaan aikaan.

Kysymys on nyt siitä, miten tätä yksinkertaista ja sellaisenaan riittämätöntä ajallisen vastaavuuden elementtiä täydennetään muilla elementeillä ja miten tällä tavalla voidaan lopulta löytää tyydyttävä ja varma metodi arvioida lääketieteellisen hoidon vaikuttavuutta. Erilaisista ajateltavissa olevista varianteista mainittakoon seuraavassa joitakin:

Aikamallien vastaavuus on yksi kliinisesti merkitsevä kuvantamissuhde. Tämä vastaavuus on käyttökelpoinen silloin, kun terapialla on välittömästi alkava ja lyhytkestoinen vaikutus, s.o. kun oireet häviävät hoidon aikana heti, mutta hoidon keskeytyessä ilmaantuvat heti uudelleen. Tällöin tulee tulokseksi vastaavuus hoidon aikamallin ja oireiden esiintymisen aikamallin välillä.

Tämä aikamallien vastaavuus on perinteisten tapausselostusten (Single-case-study) perustana (13). Näitten tapausselostusten arviointi tapahtuu useimmiten annetun hoidon ja sairauden kulun päällekkäisten graafisten esitysten visuaalisella analyysillä, jolloin analysoidaan, vastaako hoidon kulku sairauden kulkua. Jos vastaa, niin silloin tämä on hyvä osoitus vaikuttavuudesta.

Vakuuttava vaikutuksen osoitus yksittäistapauksessa on annos-vaikutus -vastaavuuden esilletulo, ns. annos-vaikutus-käyrä. Myös tässä tapauksessa on kuvantamissuhde. Lääkeaineen intensiteetti (annos) kuvautuu vaikutuksen intensiteetissä. Monien lääkeaineiden kohdalla annos asetetaan potilaan reaktioita vastaavaksi, esim. insuliinihoito, verenpainelääkkeet, kipulääkitys, erilaiset psykiatriset lääkehoidot jne.

Esimerkkejä morfologisesta vastaavuudesta ovat johtopuudutus ja spinaalipuudutus. Näissä puutunut alue vastaa käsiteltyjen hermojen hermotusalueita.

On vielä monia muita vastaavuuksien muotoja, jotka mahdollistavat syy-yhteyden tunnistamisen yksittäistapauksessa ja myös kliinis-terapeuttisessa tutkimuksessa. Mainittakoon vielä dialoginen vastaavuus. Se on syy-yhteyksien tuntemisen perusta keskusteluissa, etenkin opettavissa ja terapeuttisissa keskusteluissa. Hyvin monissa tapauksissa voidaan vastausten spesifisten sisältöjen ja rakenteiden, reaktioiden ja spesifisten opittujen kykyjen perusteella yksiselitteisesti tietää, missä määrin opettavan tai terapeuttisen keskustelun sisällöt ovat tulleet perille ja vaikuttaneet muutokseen tai saaneet sen alulle. Keskusteluterapiat, psykoterapiat, luovat terapiat ja taideterapiat ovat tämän kaltaisen kausaliteetin toteamisen ominta aluetta tapauselostuksissa, kun sitä vastoin perinteiset randomisoidut ja sokkotutkimukset ovat niihin täysin sopimattomia.

Kaikki mainitut vaikuttavuuden arvioinnin muodot ja monet muut voidaan ottaa käyttöön antroposofisessa lääketieteessä. Lisäksi tulee juuri antroposofisessa lääketieteessä hyvin yleinen terapeuttisen kausaliteetin toteamisen muoto, mikä liittyy välittömästi inhimilliseen alkukokemukseen kausaliteetista. Kuten yllä on mainittu, koostuu kausaliteetin primääri kokemus yksittäiselle asiasta perille olevalle ihmiselle siitä, että hänellä on toimintamotiivi ja että hän tätä motiivia vastaavasti suorittaa toiminnan. Jos tämä onnistuu, hän tietää varmasti, että hän itse on toiminnan aiheuttaja. Tässä tapauksessa on siis kuvantamissuhde toimintamotiivin ja toiminnan välillä.

Sellaiset toimintamotiivit voivat olla myös terapeuttisia motiiveja - terapeuttisia ideoita. Tällöin voidaan kyseessä oleviin toimintoihin sisällyttää myös terapeuttisia välineitä. Tosin jotta voidaan varmasti päätellä syy-yhteys hoitotoimenpiteen ja potilaassa tapahtuvan muutoksen välillä, niin täytyy olla kyse itsessään strukturoidusta terapeuttisesta ideasta. Tämä täytyy huomioida tarkasti. Ei riitä, että kiinnittää huomiota yhden ainoan mittausparametrin ajalliseen muutokseen, kuten kontrolloiduissa kliinisissä tutkimuksissa tavallisesti ja myös välttämättömästi tehdään. Kontrolloiduissa (vertailevissa) tutkimuksissa on tilastollisen käsittelyn takia tarpeellista, että mitataan sairauden tai potilaan kokonaiskompleksista yksi ainoa mittausarvo (tai hyvin vähän:

kaksi tai korkeintaan kolme mittausarvoa) ja tehdään siitä hoidon arvioinnin perusta. Mitä monimutkaisempi terapeuttinen idea on sitä selvemmin voidaan käsittää, toteutetaanko se hoidossa ja sitä varmemmin voidaan arvioida hoidon vaikutus.

Terapeuttiseen ideaan pohjaavaa kausaliteetin toteamisesta ja kuvastavasta vastaavuudesta voidaan todeta seuraavasti: Mitä monimutkaisempi kuvattava asia on sitä selvemmin erottuu kuvausyhteys muista kulloisen havaintokentän rakenteista ja sitä varmemmin voidaan kyseessä oleva syy-yhteys sellaisenaan tunnistaa. Se on juuri päinvastoin kuin tilastollis-kokeellisessa metodissa. Kun tilastollisessa koejärjestelyssä tulokset ovat sitä luotettavampia mitä yksinkertaisempi on yhteys vaikuttavien tekijöiden ja tulosparametrin välillä ( jos mahdollista, pitäisi primaaristi ottaa huomioon vain yksi ainoa vaikuttava tekijä ja joka tapauksessa vain hyvin harvoja), niin kuvaavassa kokeessa kuvauksen kompleksisuus lisää tiedon saavuttamisen varmuutta.

Näin tarkasteltuna randomisoitu tutkimus on vain kuvausorientoituneen kausaliteetin toteamisen eritysmuoto. Myös randomisoitu tutkimus perustuu loppujen lopuksi kuvantamisen periaatteeseen. Siinä on tosin kuvattava rakenne äärimmäisen yksinkertainen. Kuvattavaksi tulee ainoastaan yksinkertainen laskennallinen ero, nimittäin ero hoidon vaikutuksessa yhden objektiryhmän (esim. tutkimuspotilaat) ja toisen objektiryhmän (esim. kontrollipotilaat) välillä. Kysymyksenasettelu on tällöin, että löytyykö - tämän laskennallisen eron kuvana - myös (tilastollisesti merkitsevää) eroa tutkittujen ryhmien välille.

Vaikeus on tässä, että pitää kuvata vain pelkkä eroavaisuus ja jopa mahdollisuuksien mukaan vain yksi ainoa ero. Juuri tämän takia tulevat suuret vaikeudet sellaisen kokeen tulkinnassa. Sillä luonnollisesti on molempien objektiryhmien alueella monia muitakin eroja joidenkin tekijöiden välillä. Siksi kaikki nämä tekijät voivat, ainakin teoreettisesti, vaikuttaa tulosparametrien eroihin ja siksi, tarkasti otettuna, tulosparametrien ero voidaan tulkita hoitojen erojen syyn kuvaukseksi vain silloin, kun kontrolloidun tutkimuksen varotoimenpiteet ovat tehty: ensiksi kun kulloinenkin tutkija tai tutkimusryhmä on voinut itse valitsemillaan ehdoilla määritellä hoitojen erot ja toiseksi kun kaikkien muiden tekijöiden mahdollinen vaikutus on vakioitu. Jos ei ole esteitä, niin vakioinnin menetelmäksi valitaan randomisaatio. Randomisoitu tutkimus on siis kuvaavan vastaavuuden yleisen metodiikan erityismuoto.

Tutkimuksen tilanne 2010

Antroposofinen lääketiede on tässä suhteessa mitä erilaisimpien tehtävien edessä: Yksilöllistä vaikuttavuuden arvioinnin metodiikkaa täytyy edelleen kehittää ja lääkäreiden ja terapeuttien on enenevässä määrin opittava ja harjoitettava sitä. Tällöin on reflektoitava oman arvostelukyvyn muotoja ja täytettävä ne lisääntyvällä tietoisuudella. Lisäksi kansalliset ja eurooppalaiset viranomaiset on saatava vakuuttuneiksi, että lääkärin kokemus yleisestikin perustuu tähän yksilölliseen arvostelukykyyn muotoihin eikä pelkästään joihinkin tilastollisiin tutkimuksiin.

Lääkäreiden kokemuksella täytyy olla oma oikeutensa viranomaisten lääkeainehallinnossa ja tähänastisen lääkeainebyrokratian ja tilastotieteen allianssin on luovuttava monopolivaatimuksestaan. Vastuu lääkeaineturvallisuudesta täytyy tulla yksilöllisemmäksi ja perustua jälleen lääkäreiden arvostelukykyyn.

Lisäksi syntyy tehtävä kehittää sopivia lääketieteen sosiaalisia muotoja. Jotta ei kuitenkaan kaikessa ponnistelussa yksilöllisen arvostelukyvyn puolesta jouduttaisi eristykseen muusta lääketieteen maailmasta ja sitä kautta taas kuitenkin jälkijunaan, ovat myös tilastolliset hoidon vaikuttavuuden osoitukset antroposofisessa lääketieteessä tarpeellisia (vaikkakaan ei välttämättä randomisoituina tutkimuksina). Syöpäsairauksien mistelihoidolla on tässä ollut esitaistelijan rooli ja viime vuosikymmeninä siitä on yhä uudelleen tehty tutkimuksia (14). Muutaman vuoden on ollut käynnissä tutkimus nivelreumasta (Saksan tutkimusministeriön tukema vertailudokumentaatio kahdessa koululääketieteen ja kahdessa antroposofisessa klinikassa). Lisäksi tulee viime vuodesta lähtien Innungskrankenkasse Hamburg-sairasvakuutuksen malliprojekti, mikä tutkii erityisten lääkärin toimenpiteiden, hoitoeurytmian, antroposofisten taideterapioiden ja rytmisen hieronnan hyötyjä ja taloudellisuutta (15).

Lisäksi on alkamassa suuri kansainvälinen tutkimus ylempien hengitysteiden akuuttien infektioiden hoidosta Yhdysvalloissa, Hollannissa, Itävallassa ja Saksassa (kaikkiaan 1200 koululääketieteellisesti, 1200 homeopaattisesti ja 1200 antroposofisesti hoidettua potilasta). Englannista käsin tehdään vielä dokumentaatiota antroposofisesta lääkehoidosta (16) ja vielä on iso joukko muita tutkimuksia valmisteilla ja suunnitteilla.

Nämä tilastolliset tutkimukset ovat nykyään antroposofisen lääketieteen olemassaolon kannalta ehdottoman tarpeellisia huolimatta tilastointia kohtaan usein ilmaistusta varauksellisuudesta. Ennen kaikkea näiden tutkimusten on rakennettava silta, jonka yli voi perinteisen lääketieteen puolelta tulla antroposofis-lääketieteellisen ajattelun sisältöihin, tosin lääkärin arvostelukyvyn pohjalta. Niin yritetään nykyään tehdä tieteellistä kaksoisliikettä: ulospäin suuntautuva tieteellinen sillanrakennus tilastollisesti käsiteltyjen hoitotutkimusten avulla ja samalla tapahtuva sisäinen antroposofisen lääketieteen omien tieteellisten käsitteiden ja metodien selvennys.

Kirjallisuus

  1. Popper Karl: Objektive Erkenntnis. Hoffmann und Campe 1974, S. 126
  2. Bacon F: Novum Organon, 1620.
  3. Hume D: An Enquiriy Concerning Human Understanding, 1758.
  4. Mill JS: A System of Logic, Ratiocinative and Inductive. 1843.
  5. Fisher RA: The Design of Experiments. Edinburgh, London: Oliver and Boyd, 1935.
  6. Kiene H: Evidence Based Medicine - Cognition Based Medicine. Der Merkurstab 1998;51:123-131.
  7. Kiene H: Komplementärmedizin - Schulmedizin. Der Wissenschaftsstreit am Ende des 20. Jahrhunderts. Stuttgart - New York: Schattauer Verlag, 1996.
  8. Kiene H: A Critique of the Double-Blind Clinical Trial. Part 1 and 2. Alternative Therapies 1996;1:74-80 and 2:59-64.
  9. Deklaration von Helsinki: In: Klinische Arzneimittelprüfungen in der EG. Editio Cantor Verlag Aulendorf 1992, S. 93­97.
  10. Kienle GS: Der sogenannte Placeboeffekt - Illusion, Fakten, Realität. Schattauer Verlag Stuttgart New York 1995.
  11. Duncker K: Zur Psychologie des Produktiven Denkens. Berlin 1935. Neudruck Springer Verlag Heidelberg. 1963.
  12. Kiene H, von Schön-Angerer T: Single-Case Causalitiy Assessment as a Basis for Clinical Judgment. Alternative Therapies 1998;4:41-47.
  13. Hinkel J, Hornung J: "Single-Case-Studies" - Eine Übersicht. Forsch. Komplementärmed. 1974;4:6-15.
  14. Scheer R. Misteltherapie. Stand der Forschung. Stuttgart: Hippokrates, 1996.
  15. Kiene H, Hamre HJ, Kienle GS: Wissenschaftliche Begleitung des Modellprojekts anthroposophischer Medizin. Der Merkurstab 1998;51:171-175.
  16. Evans M: Prospektive Outcome-Studie zur Verschreibung anthroposophischer Arzneimittel. Der Merkurstab 1998;51:132-135.
  17. Gotay CC: Accrual to to cancer clinical trials: Directions from the research literature. Soc Sci Med 1991;33:569-575.
  18. U.S.Congress, Office of Technological Assessment (OTA): Identify Health Technologies that Work: Surching for Evidence. Washington DC, US Government Printing Office, 1994.
  19. Heusser P: Probleme von Studiendesigns mit Randomisation, Verblindung und Placebogabe: Forsch Komplementärmed 1999;89-102.
  20. Sackett DL, Richardson WS, Rosenberg W, Haynes RB: Evidence -Based Medicine. New York, Churchill Livingstone, 1997.
  21. Reilly D, Taylor MA, Beattie NGM, Campbell JH, McSharry C, Aitchison TC, Carter R, Stevenson RD: Is Evidence for homeopathy reproducible? Lancet 1994;344:1601-1606.
  22. Kleijnen J, Knipshild D, der Riet G. Clinical trials of homeopathy. BMJ 1991;302:316-323.
  23. Linde K, Clausius N, Ramirez G,Melchard D, Eitel F, Hedges LV, Jonas WB. Are the clinical effects of homeopathy placebo effects? A meta-analysis of placebo-controlled trials. Lancet 1997;350:834-843.